Joulun aikaa

Jouluvalmistelut alkaa olla tehtynä. Tänään saatiin inhoamani joulusiivouskin hoidettua alta pois ja loput jouluhommat ovatkin enää niitä kivoja, eli kuusen koristelua, piparkakkujen leipomista yms.

Joulun jälkeen koittaakin sitten uusi vuosi ja uudet haasteet, eli uusi hoito. Hoidon onnistuminen on alkanut jännittää tosi paljon. Lähinnä jännitän sitä päästäänkö siirtoon saakka. Mahdollista vauvaa en vieläkään osaa ajatella, mutta jos hoito kaikesta huolimatta onnistuisi niin ensi jouluna meitä olisi neljä.

En saa kuitenkaan päästää mieleeni tuota ajatusta. Olen jo niin monta kertaa miettinyt, että ensi kesänä, ensi jouluna, ensi syntymäpäivinä, ensi syksynä jne... meillä on vauva.

Kaksi joulua sitten tein aattona positiivisen (vahva haamu) raskaustestin. Olimme tuolloin yrittäneet puoli vuotta ja vähän pelänneet, että mies ei voisi koskaan lapsia saada. Voitte uskoa, kuinka onnellisia olimme! Onneksi emme kuitenkaan sanoneet kellekkään mitään, sillä Tapanina alkoivat menkat (tai tuolloin luulin keskenmenoksi). Olimme kuitenkin helpottuneita, koska luulimme, että tuo todisti sen, että raskautuminen on mahdollista.... Juuri niin... Seuraavana kesänä saatiin diagnoosi (mies täysin steriili) ja olin vaan edellisenä jouluna sattunut saamaan käsiini viallisen testin... Nyt vähän haikena muistelen tuota onnellista joulua.

Uskon kuitenkin, että tästäkin joulusta tulee hyvä, vaikka mitään noin onnellista ei sattuisikaan. Joulufiilis alkaa pikkuhiljaa kuusen ja pipareiden tuoksun myötä hiipiä mieleen.

Oikein mukavaa ja rauhallista joulun aikaa kaikille!!!!

Uusia tuulia

Olen häpeämättömästi laiminlyönyt tätä blogia, mutta syynä on tosiaankin ollut se, että en ole halunnut uppoutua näihin lapsettomuusasioihin.

Nyt on kuitenkin toinen ääni kellossa. Ensinnäkin tilaamani DHEA hormooni saapui tällä viikolla ja olen sitä nyt siis popsinut muutaman päivän. Ainkaan vielä ei mitään kammottavia sivuvaikutuksia ole ilmennyt. Tunnen kyllä jotenkin olevani osa jotain pelottavaa ihmiskoetta aina, kun kapselin suuhuni laitan. Oon jotenkin aina ollut aika epäileväinen kaiken maailman lääkkeitä kohtaan, etenkin tuo nettikaupasta tilaaminen hiukan epäilytti.

Saimme myös hoitoaikataulun!!! Hoito alkaa jo tässä kierrossa nenäsumutteilla. Eka sumupäivä on Sylvesterin päivä, eli uudenvuoden aatto. Punktio ajoittuu sitten tammi-helmikuun vaihteeseen. Tässä kierrossa hoito meneekin aika eri tavalla, kuin viime kerralla. Suurin muutos on tuo pistettävä Puregon-määrä. Viimeksi pistopäiviä oli 9 ja pistettävä annostus 150 iu. Tällä kertaa annos on 250 iu ja pistopäiviä tulee yli kymmenen (riippuen vasteesta). Toivottavasti nyt sitten niitä solujakin saataisiin sitten enemmän!

Ajattelin etukäteen, että kun hoitoaikataulu tulee alan pelätä tulevaa hoitoa ja mahdollista epäonnistumista. Kuitenkin todellisuudessa mielen täyttikin taistelutahto ja jonkinlainen varmuus siitä, että yhtä huonosti kuin viimeksi tämä ei nyt voi  mennä! Mieliala on kaikinpuolin parempi.

Luulen kyllä, että pelko nostaa päätään hoidon loppua kohti mentäessä. Tällä hetkellä kuitenkin vallalla on positiivisuus ja ehkä joulumielikin, jota en tänä vuonna uskonut löytäväni, alkaa pikkuhiljaa hiipiä esiin.

Ankeuttajia

En ole nyt viime aikoina kovin ahkerasti päivittänyt Pakkashaikaraa. Olen jotenkin yrittänyt päästä irti näistä lapsettomuusajatuksista. Jotenkin viime aikoina asian ajattelu on saanut mielen todella ankeaksi. Tai siis entistäkin ankeammaksi.

En tiedä oletteko lukeneet Harry Pottereita, mutta niissä esiintyy ankeuttaja, kolkko olento, joka saa kaiken ympärillään muuttumaan yhtä kolkoksi ja vaikutuspiirissään olevat ihmiset epätoivon syövereihin. Viimeiset pari kuukautta minusta on tuntunut, että ympärilleni on pesiytynyt muutama ankeuttaja. Ja aina kun ajattelen lapsttomuutta hiippailee jostain muutama ankeuttaja lisää.

Koko tämä lapsettomuusasia on saanut aikaan sellaisen kriisin, että välillä tuntuu, etten koskaan enää voi olla iloinen. Olen diagnisoinut tämän olotilan keski-iän kriisiksi. Keski-iän kriisin oireiden mukaan olen törmännyt siihen asiaan, ettei kaikki ollutkaan mahdollista. Elämä on rajallinen ja aika moni juna meni jo.

Olen tällä hetkellä etenkin tämän lapsettomuusasian kanssa todella epätoivoinen.

Seuraavan hoidon aloituksesta ei edelleenkään ole mitään tietoa. Kroppani on ollut hoidon jälkeen aivan sekaisin. Kuukautisia ei taaskaan näy eikä kuulu, ovat jo viikon myöhässä (taas). Iloinen uutinen voisi olla se, että nyt kiertoni näyttäisi olevan normaalin puitteissa, ennen se on ollut todella lyhyt. Mutta tosiasia on se, että kuukautisia myöhästyttää luultavasti se, että hormoonitoiminta on päin mäntyä.

Ei kai tässä taas auta muut kuin o d o t t a a a.....

Lapsellinen lapseton osa 2

Tänään olen taas todellakin joutunut puntaroimaan sitä onko minulla oikeutta surra lapsettomuuttani. Onko minulla, jolla on aivan ihana kuusi-vuotias lapsi oikeutta surra sitä, että hän jää todennäköisesti ainokaiseksi, vaikka olisin toivonut suurta perhettä? Entä onko minulla oikeus surra sitä, että mieheni jää mahdollisesti täysin lapsettomaksi? Onko miehelläni oikeus surra, mutta minulla ei?

Sekundäärinen lapsettomuus on vaiettu asia, enkä sitä oikeastaan ihmettele. Kukaan muu, kuin saman kokenut ei voi ymmärtää, että kaipuu toisesta lapsesta voi olla maatakaatavan suuri. Muiden mielestä ei oikeutta suremiseen välttämättä ole. Pitäisi vain olla onnellinen siitä mitä on. Ja tottakai, tämän prosessin myötä olen joka päivä ollut vain entistä onnellisempi siitä, että olen edes kerran saanut tulla äidiksi.

Mutta ei se silti poista sitä tragediaa, että toista ei tullutkaan.

Itse olen tässä elämän (ja tämän lapsettomuusprosessin) varrella ainakin sen oppinut, etten koskaan, en koskaan vähättele toisen murheita. Vaikka joskus ottaakin päähän, kun ihmiset murehtivat omasta mielestäni mitättömiä asioita ja välillä ei suoraan sanottuna edes jaksa kuunnella toisten pikkuongelmia niin silti en koskaan sano toiselle, että eihän tuo nyt ole mitään. Mistä minä tiedän mikä sille toiselle ihmiselle on mitään...

Itse olen niin usein saanut vähättelevää suhtautumista tähän suruuni, että olen edes sen oppinut.

Ja kuitenkin omassakin takaraivossa nakuttaa pieni ääni, joka sanoo "mitä ämmä valitat, sulla on jo lapsi". Omastakin mielestäni olen vähän tyhmä, kun en vain tyydy osaani.

Mutta kuinka moni meistä muutenkaan tyyty osaansa? Kuinka monella meistä on jokin toteutumaton unelma, jota tavoittelee, vaikka elämä periaattessa onkin mallillaan.

Eikö unelman kuolemista saa surra?

Lisäaseita

Täällä taas, hiukan paremmilla fiiliksillä. Nyt on hoitosuunnitelma sen verran täsmentynyt, että pitkän hoitokaavan aloitus, eli oman hormoonitoiminnan alasajo sumutteilla alkaisi jouluna. Punktio ja mahdollinen siirto ajoittuisivat sitten tammikuun loppupuoliskolle. Kyllä taas helpotti mieltä, kun sai edes jotain tietoa. Tämä jatkuva epätietoisuus ja odottelu ovat kyllä melkein pahinta koko hoidossa (pahinta ovat jatkuvat pettymykset).

Aion nyt käyttää tämän odotteluajan mahdollisimman hyödyksi. Tilasin Englannista DHEA-nimistä hormoonia, jota ulkomailla käytetään yleisestikkin meillä huonomunasoluisilla hoidon tehostamiseksi. Tuota hormoonia olisi tarkoitus popsia noin kaksi kuukautta ennen pistoshoitojen aloittamista. En itse nyt ihan noin pitkää kuuria saa, mutta aion syödä tuota lääkettä niin kauan, kuin suinkin ehdin. Lääkkeen tehoa hoitoihin ei ole virallisesti todistettu, mutta eipä tässä mitään menetetävääkään ole. Saa nähdä milloin paketti tulee.... Toivottavasti nyt ehtisi ennen hoitojen aloittamista :D

Lisäksi oon miettinyt voisiko akupunktiosta tai vyöhyketerapiasta olla hyötyä (no eipä niistäkään haittaa varmasti ole), joten voi olla, että jompaa kumpaa tässä vielä kokeilen.

Pitää vielä ottaa lisää selville mitä kaikkea voisi kokeilla tässä ennen hoitoa parantamaan tuloksia.... Nyt otetaan kuitenkin käyttöön kaikki mahdolliset aseet.

Odotusta

Ei sitten saada uutta hoitoa enää tälle vuodelle. Soitin klinkalle ja hyvin epämääräisen vastauksen antoivat, mutta sen verran ymmärsin, että ensi vuoteen menee.

ARGH. Ilmoittauduin hoitoon jo 9.11. ja hoito kyllä olisi ihan hyvin ehditty tehdä tänä vuonna. Mutta ei nyt näköjään onnistukkaan.

Alkaa mennä jo hermo... Ensin odotettiin ekaa hoitoa melkein 10 kuukautta ja nyt sitten joudutaan odottamaan toista hoitoa ilmeisesti kolme tai neljä kuukautta. Laskin tuossa, että sillä tavoin kierrot menevät, että todennäköisesti helmikuussa vasta olisi toiveita hoitoon pääsystä.

Eli edes parhaimmassa tapauksessa meillä ei ole vauvaa vielä vuodenkaan päästä.

Kolme lasta vs yksi lapsi

Viime viikonlopun saimme kokeilla elämää kolmen lapsen vanhempina, kun kummityttöni viettivät meillä viikonlopun. Muutamia huomioita kolmilapsisen perheen elämästä.

- Maitoa kului viikonlopun aikana yli neljä litraa
- Joku lapsista tarvitsee jotakin jatkuvasti
- Ulkona tulee riitaa, kun yksi lapsista haluaa puistoon, yksi metsäkävelylle ja yksi rantaan syöttämään sorsia
- Kolme lasta riehuu keskimäärin 100 % enemmän kuin yksi lapsi
- Asunnosta voisi ihan hyvin saada häädön lasten metelin takia
- Kolmen lapsen saappaat, haalarit, kurahaalarit, pipot, hanskat ja muut kapistukset täyttävät eteisen
- Kolme lasta sotkee 95 % enemmän kuin yksi lapsi
- Maailmassa on rauha Pikku Kakkosen ajan
- Vain yksi voi olla keskellä (kaksi muuta suuttuvat) ja aikuisella on vain kaksi kainaloa, johon voi kömpiä (yksi suuttuu).

Eli toisin sanottuna menoa ja meininkiä piisasi. Mies totesikin viikonlopun jälkeen, että täytyy ehkä miettiä uudestaan näitä lapsettomuushoitoja :D

Itse kuitenkin tulin entistäin haikeammaksi. Olen aina halunnut juuri sellaisen suuren meluisan perheen. Ja päivä päivältä selvemmäksi käy, etten sitä koskaan saa.